Meillä täällä itärajalla kukkii nyt vasta juhannusruusu,
ainakin Vaarin talolla, jossa vietimme Miehen kanssa vuorokauden
vapaapäivän isovanhemmuudesta Pojan ja Miniän käydessä
ystävineen "mökillä" ja jatkaessa sitten Ilosaarirockiin.
Olen ollut Pikku Prinsessan kanssa juhannuksesta alkaen lähes koko ajan.
Välissä oli yksi pitkä viikonloppu, jolloin kävimme ystäväpariskunnan kanssa
paikallisessa musiikkitapahtumassa ja samaan viikonloppuun mahtui myös
perhepiirissä sattunut onnettomuus, josta olen luvannut olla kirjoittamatta.
Kuitenkin ne päivät menivät säikähdyksessä, huolessa ja asioiden selvittelyssä.
Lisäksi tuon viikonlopun jälkeen minulla todettiin
borrelioosi
aiemmin tapahtuneen punkin pureman seurauksena ja sain kahden viikon antibiottikuurin.
Olen siis käynyt ylikierroksilla jo pitkään.
Niinpä en "vapaapäivänkään" aikana osannut rentoutua
vaan pesin viisi koneellista pyykkiä, niin viisi,
normaalipyykit + oksennuspäivän vuodevaatteet,
järjestelin ja siivoilin Vaarin talolla ja hoidin asioita kaupungilla.
Borrelioosidiagnoosin jälkeen ihottumarakkulat selässä levisivät ja
toinen rykelmä rakkuloita tuli kylkeeni.
Päätä on särkenyt, iho kyljessä on ollut kosketusarka ja
ajoittain niveliä on särkenyt. Olen myös ollut todella väsynyt.
En osaa sanoa, että onko kivut ja väsymys johtuneet borrelioosista
vai pikku Prinsessan kanssa touhuamisesta.
Enhän ole edes Prinsessan päiväunien aikaan osannut nukkua,
vaan valmistellut välipalaa ja ruokaa, tiskannut ja juonut rauhassa kahvit!
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että rakkulat alkavat kuivua.
Antibiottikuuria on vielä jokunen päivä jäljellä.
Luin tänään netistä, että Sirpa Selännekin oli saanut borrelioosidiagnoosin
viime kesänä ja mietti, että tuleeko oireita vielä jossain vaiheessa.
Borrelioosihan voi oireilla vuosienkin jälkeen.
En kuitenkaan osaa sitä pelätä, tulee, jos tulee.
Iän myötä erilaisia kolotuksia ja särkyjä on muutenkin tullut lisää.
Vaikeampaa minun on hyväksyä se tosiasia, etten jaksa.
En jaksa, vaikka olisi miten kivaa ja mielenkiintoista tekemistä,
en, vaikka nautin pikku Prinsessan kanssa olosta ja ikävöin häntä
jo yhdenkin päivän aikana.
Haluaisin jaksaa olla molempien lasten lasteni kanssa.
Pikku Prinssikin kasvaa koko ajan ja on todella valloittava
ja alkaa kiinnostua enemmän ja enemmän leikkimisestä.
Mieli kyllä aina tekisi touhuta vaikka mitä, mutta kun ruumis ei jaksa.
Sitä kait pitää itseään niin nuorena ja touhukkaana vielä,
vertaa siihen, mitä ennen jaksoi ja teki.
Ja itse vertaan aina myös muihin ikäisiini, jotka tuntuvat jaksavan
ja olevan niin nuorekkaita vielä.
Viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana olen vanhentunut ainakin kymmenen vuotta.
On todella vaikeaa hyväksyä oma rajallisuutensa
ja luulenpa, että myös läheisten on tätä vaikea ymmärtää.
