maanantai 22. toukokuuta 2017

Ensimmäinen kalareissu




Perjantaina täällä itärajalla satoi rankasti koko päivän.
Koska järvi oli vielä lahden perältä jäässä, nousi hämyinen usva kaikkialle.
Koiran kanssa sitä ihmeteltiin vielä osittin lumiselta laiturilta.


Launtai menikin sitten autolla ajellessa.  Kävimme kotiseudullani vanhempiani tapaamaassa.
Äiti on ollut jo viime syksystä lähtien hoitokodissa, kun isä ei enää jaksanut häntä kotona hoitaa.
Kyllä alzheimerin tauti on ihmeellinen, välillä äiti muisti minut, kyseli lapsista ja muisti jopa kysyä, miten pikku Prinsessa on kasvanut ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun kerroin pikku Prinssista. 
 Sitten ajatus taas karkasi ja kysyi, että kuka hoitaa lapsiani nyt kun itse en ole kotona. 
 Yritin vakuuttaa, että aikuiset lapset pärjäävät jo ilman hoitajaa.
Isä valitteli pitkiä yksinäisiä päiviä, muttei kuitenkaan suostu muuttamaan minnekään.  
Onneksi veljeni perhe asuu lähellä ja käyvät päivittäin häntä katsomassa.
Kunpa asuisin lähempänä, niin voisin minäkin käydä useammin.  


Kevään merkkejä nämäkin.
Kevään ensimmäiset munkkikahvit läheisessä kesäkahviossa, joka aukesi taas kesäksi.
Munkit maistuivat ihan yhtä hyviltä kuin viimekin kesänä.
Vaarin talolla on pelargoniat talvehtineet hyvin ja osa jopa kukkii jo.
Vielä menee aikaa, ennenkuin ne voi täällä meillä ulos viedä.


Vaarin talo on noin 40 km etelämpänä ja siellä jo raparperi on työntänyt lehdet mullan seasta.
Jotenkin tämä meidän nurkkamme on erityisen kylmää seutua ja
 omista raparpereista on vain aavistus nähtävissä.



Sunnuntaina ennätimme vielä illan suussa käymään pienellä veneajelulla.
Jäälauttoja ajelehti läheisessä Kusiaisvirrassa, 
mutta ensimmäinen kalasaaliskin tuli, pieni kuha. 
Oli taas uskomattoman ihanaa ajella hiljaisella sähkömoottorilla,
ihailla järven pintaa ja kuunnella hiljaisuutta, jonka vain lintujen äänet välillä rikkoivat.


Muista osallistua arvontaan.

 

15 kommenttia:

  1. Kun rakas läheinen sairastaa muistisairautta päivät vaihtelevat toisistaan.
    Muistan, kuinka surullinen olin, kun rakas mummuni ei enää muistanut minua.Olin kuullemma naapurin tyttö Karjalasta hänen nuoruusvuosiltaan.Jotain tuttua minussa kuitenkin oli, kun mummu antoi kättään silittää luottamuksella.
    Vanhenevat vanhemmat ovat rakas ja raskas taakka sydämessä, jos asuu itse heistä kauempana, voimia sinulle.
    Kuvailit ihanasti tuota hiljalleen järvellä ajelua.<3
    Kauniit keväiset rannat kuvissasi ja onnea saaliista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. On niin vaikeaa hyväksyä ennen niin aktiivinen äiti avuttomana.

      Poista
  2. Voi, miten ihania kuvia. Minullakin on vähän kokemusta muistisairaista henkilöistä, kun sosiaalialaa opiskellessani olin kotipalvelussa loma-aikoina töissä. Tuo, mitä kerroit äitisi ja sinun kohtaamisesta, nosti monia muistoja mieleeni, vaikka minun asiakkaani pystyivät vielä asumaan kotonaan, kuvio oli sama. Asioiden muistaminen oli hyvin arvaamatonta. Yhdelläkin kerrostalossa asuvalla rouvalla oli ainainen huoli siitä, olinko lypsänyt heidän lehmänsä. Tapasin viikonloppuna sukujuhlissa Itä-Suomessa asuvan tyttären perheenkin. Tuntui hassulta kuulla, että heidän lähijärvistään olivat jäät vasta lähteneet edellisenä päivänä. Suomi on iso maa. Onnea kalansaaliin johdosta. Mukavaa viikkoa sinulle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Näin keväällä tuntuu että Suomi on todellakin iso tai ainakin pitkä maa.

      Poista
  3. Kauniita kuvia. Oma isäni eli 91-vuotiaaksi ja kolmen viimeisen vuoden aikana muisti alkoi heiketä rajusti. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää tunnistanut meitä läheisiään ja se tuntui todella raskaalta. Isäni sai onneksi kuitenkin kolmea viimeistä vuotta lukuun ottamatta, asua kotonaan melko hyväkuntoisena ja toimeliaana ja liikkui todella ketterästi hoitokotiin joutumiseensa saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäni on kohta 87 ja suht'hyväkuntoinen. Haluaakin pysyä kotona tutussa ympäristössä.

      Poista
  4. Kauniita kuvia! Täällä uskalsi viikonloppuna viedä jo pelargoniat ulos, toivottavasti ei tarvitse enää hakea sisään ennen syksyä!

    VastaaPoista
  5. Kauniita luontokuvia! Hiljaisuutta on ihana kuunnella, varsinkin järvellä.
    Mukavaa maanantaita!

    VastaaPoista
  6. Teillä on vielä luntakin, mutta tulihan sitä teillä päin talvella paljon enemmän kuin meille.
    Kyllä toi muistisairaus on inhottava. Tosiaan välillä on selviä aikoja ja yhtäkkiä kiepsahtaa juuri tonne nuoruuteen päin.
    Olen kans läheltä seurannut tuota tautia, vähäsen tiedän.
    Meillä ei raparperi ole noin paljon pinnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä asia kun nuoruusaika pysyy mielessä vaikk muu aika katoaakin.

      Poista
  7. Meilläkin mummilla aina muistot riippuivat päivistä. Muisteli aikaa kun toimi kotonaan lastenhoitajana ja välillä oli niin väsynyt kun oli kuulemma hommia tehnyt koko päivän. Sitten taas muisti, että minä voisin tulla soittamaan pianoa hänelle ja muisti jopa mieheni ja meidän lapset. Se oli rankkaa varmasti myös hänelle itselleen niin kuin meille kaikille läheisille.
    Voi miten tuo järven pinta on niin ihana. Minähän olen kala-allerginen, mutta silti aina istuin kalassa ja ihailin hiljaisuutta ja järveä. Minulla oli iso raparperin lehti, jolla irrotin kalan aina koukusta :D, voi mitä muistoja.

    VastaaPoista